Mitä opimme EM-kisoista?
Kun EM-finaalista Italia-Englanti on kulunut jo jonkin aikaa, nyt lienee sopiva hetki kysyä, mitä kisoista jäi käteen. Helpoin vastaus on, että aika paljonkin.
Aloitetaan lyhyesti Suomesta. Kolme pistettä ja yhteismaaliero 1-3 alkulohkopeleistä Huuhkajia lähtökohtaisesti parempia Tanskaa, Venäjää ja Belgiaa vastaan eivät olleet tuloksellisesti ihan huono saldo. Parannettavaakin toki jäi, etenkin pallonhallintavaiheen eri rytmeihin ja ylipäätään sen rakenteeseen.
Jo paljon ennen lopputurnausta oli selvää, ettei yksi arvokisapaikka tee Suomesta yhtäkkiä aiempaa selvästi parempaa jalkapallomaata. Tekemätöntä työtä on vielä valtavasti jäljellä. Huuhkajien takana on kannattajien ja muun futisväen laaja tuki, mutta jostakin ja jotenkin olisi löydyttävä lisää kiinnostusta myös kotimaista seurajoukkuefutista kohtaan.
Entä muut kisamaat ja turnauksen pelillinen yleisilme? Tässä muutamia poimintoja.
Euroopan mestari Italia oli kokonaisuutena turnauksen paras joukkue ja ansaitsi näin mestaruutensa. Vaikka maa joutui välierässä Espanjaa ja finaalissa Englantia vastaan rangaistuspotkukilpailuun, sen pelillinen tasapaino, pelin kaikkien eri vaiheiden laatu sekä tärkeiden avainpelaajien – kuten Gianluigi Donnarumman, Giorgio Chiellinin ja Jorginhon – suoritustaso olivat enimmäkseen huippuluokkaa.
Juuri Espanja ja Englanti kuuluivat niin ikään kisojen onnistujiin. Niiden lisäksi esimerkiksi Tanska, Sveitsi ja Tshekki, joilta ei välttämättä odotettu kovin paljon ennen turnausta, osoittivat kuinka suuri merkitys huipputasolla on yhtenäisellä joukkuepelaamisella verrattuna yksittäisten tähtipelaajien satunnaisiin väläytyksiin.
Etukäteen kisojen vahvimmiksi mestarisuosikeiksi nostetut Belgia ja etenkin Ranska käyvät hyvistä esimerkeistä. Vaikka joukkueessa olisi millaisia nimimiehiä tai miten kalliita supertähtiä tahansa, jalkapallo on joukkuepeli, jossa ryhmän sisäinen tasapaino ja yhtenäinen pelitapa merkitsevät aina enemmän kuin vain yksilöiden yhteen laskettu laatu.
EM-kisat kertoivat myös koko joukkueen tiiviin puolustuspelaamisen erittäin isosta merkityksestä suhteessa menestykseen. Ei ollut sattuma, että ennen loppuottelua vain kaksi maalia päästänyt Italia ja ainoastaan yhden osuman omiin laskenut Englanti pelasivat lopulta finaalissa.
Sinänsä ei ole suurta väliä, prässääkö joukkue ylhäällä, puolustaako keskikorkealla vai vetäytyykö matalaan blokkiin, kunhan kaikki toiminta tapahtuu linjojen ja pelaajien välillä yhtäaikaisesti, koordinoidusti sekä tilanteesta toiseen saumattomassa yhteistyössä. Esimerkiksi finaalijoukkueet vaihtelivat pelien sisällä ja otteluiden eri hetkinä prässitasojaan varsin paljonkin.
Ihan vastaavat huomiot pätevät koko kisakatsannossa niin hyökkäyspelaamiseen kuin tilanteenvaihtoihin. Valmentajien yksittäisiin ottelusuunnitelmiin liittyvät pelilliset valinnat näkyvät usein siten, että taktista varianssia saatetaan joukkueelta kuin joukkueelta nähdä kentällä hyvinkin merkittäviä määriä.
Tämän(kin) takia yleiset mielikuvat italialaisesta, englantilaisesta, saksalaisesta tai espanjalaisesta jalkapallosta ovat osin aikansa eläneitä. Tiettyjä kansallisia ominaispiirteitä on toki edelleen havaittavissa, mutta peli näyttäytyy seurajoukkuefutiksen lisäksi myös maajoukkuetasolla yhä universaalimpana ja globaalimpana.
EM-kisojen pelillisestä annista kannattaa tilanteen mukaan ottaa tarvittavaa oppia – eri maiden kannattajien käytöksestä keskellä koronapandemiaa ei ehkä niinkään. Välinpitämättömyys ei kuulu jalkapallo-nimiseen peliin, ei kentällä eikä sen ulkopuolella. Vastuullisuus ja epäitsekkyys kuuluvat.
Mitri Pakkanen
Kirjoittaja on urheilutoimittaja ja jalkapallovalmentaja, joka on toiminut KoiPS:ssa Fortum Tutorina.