Unelmia ja realismia
Aiheesta on puhuttu ja puhutaan paljon – syystäkin. Yksinkertainen kysymys kuluu: kuinka hyvin ja täsmällisesti urallaan eteenpäin pyrkivä nuori jalkapalloilija ymmärtää eri tasojen vaatimukset? Asiaa ovat käsitelleet muun muassa useat suomalaiset huippupelaajat.
Kun siirrytään junioreista miehiin, alasarjoista kohti pääsarjaa tai Veikkausliigasta Suomea suurempaan futismaahan, iso muutos näkyy ennen kaikkea pelin ja harjoittelun laadussa, yleisessä vaatimustasossa, joukkueen sisäisessä kilpailussa. Ulkomailla on lisäksi opittava paikallista kieltä, sopeuduttava uuteen maahan ja kaupunkiin, kestettävä median, kannattajien ja koko ympäristön luomia paineita.
Nuoren pelaajan on oltava henkisesti todella luja sekä samalla tietoinen aiempaa ylemmän tason raa’oista realiteeteista. Tiedon määrä on vuosien varrella kasvanut, muttei ehkä vieläkään riittävästi. Jos sinänsä lupaava jalkapalloilija pelaa esimerkiksi KoiPS:n tavoin Kolmosessa, tietääkö hän aidosti ja konkreettisesti, mitä hänen mahdollinen tavoitteensa nousta tätä ylemmäksi vaatii?
On selvää, että vielä toistaiseksi junioritasolla tai alasarjoissa pelaavan pelaajan omatoisen harjoittelun merkitys korostuu. On huolehdittava riittävästä määrästä pallokosketuksia, vähintäänkin ylläpitävästä fysiikkaharjoittelusta, systemaattisesta arjesta. On treenattava laadukkaasti päivästä toiseen ja kannettava vastuuta omasta kehityksestä.
Kolmonen on hyvä esimerkkiympäristö alasarjafutiksen raadollisuudesta. Pelaajat eivät ole edes puoliammattilaisia. Niin joukkueiden kuin pelaajien väliset tasoerot ovat suuria. On entisiä liigapelaajia sekä niitä, joille Kolmonen on katto. Harjoittelun ja pelaamisen laatu vaihtelee paljon. Valmentajan mahdollisuudet vaatia pelaajilta sitoutumista ovat lähes olemattomat.
Kolmosessa on hyvin laaja skaala, mitä tulee pelin organisointiin. Otteluissa saattaa olla välillä liiankin kova tempo, jolloin pelistä tulee turhaa pakottamista pystysuuntaan. Ylemmiltä tasoilta sen sijaan löytyy enemmän loogisia, piilotettuja ja joukkuetta hyödyttäviä sinänsä simppeleitä pelitekoja sekä yhdessä hiottuja automaatioita.
Myöskään valmentajan tehtävä ei ole helppo. Valmistaako hänen osaamisensa yksittäistä pelaajaa riittävästi tämän nykyistä tasoa ylemmäksi, kun aika on kortilla ja samalla on huolehdittava koko joukkueen toiminnasta? Asiaa saattaa mutkistaa sekin, että nyky-yhteiskunnassa palautetta vaaditaan annettavaksi aiempaa varovaisemmin ja suodatetummin.
Futismaailma on muuttunut melko lyhyessä ajassa. Puhutaan yhä enemmän ihmislähtöisestä valmennuksesta, auktoriteettien murtumisesta, rakentavan palautteen merkityksestä. Nykyajan nuorilla pelaajilla ei välttämättä ole käsitystäkään 10, 20 tai 30 vuoden takaisesta rajusta ja rujosta joukkue- tai pukukoppikulttuurista. Eikä tarvitsekaan olla.
Oleellisinta on, että nuori futaaja itse ymmärtää, kuinka suuri ero eri sarjatasojen välillä on pelin ja harjoittelun laadussa, vaatimustasossa, koko toimintakulttuurissa. Jos pelaaja ei tätä hahmota, hänen tiensä alasarjoista eteenpäin tai esimerkiksi Veikkausliigasta ulkomaille on yksinkertaisesti tukossa.
Yksi asia on joka tapauksessa ihan kristallinkirkas: aina kannattaa yrittää! Unelmointi ja realismi eivät sulje toisiaan pois – päinvastoin.
SINIVALKOINEN BLOGI toivottaa kaikille lukijoilleen erinomaista futisvuoden 2021 loppua sekä rauhallista joulunalusaikaa!
Mitri Pakkanen
Kirjoittaja on urheilutoimittaja ja jalkapallovalmentaja, joka on toiminut KoiPS:ssa Fortum Tutorina.